Kauneutta rumuudessa 2

Tein pari vuotta sitten postauksen kauneutta rumuudessa, jossa kerroin eräästä helsinkiläisestä lähiöstä, jossa vanhoja asuinrakennuksia purettiin niin, että tilalle tultaisiin rakentamaan kokonaan uusia. Asia kiinnosti itseäni tuolloin kovasti, koska kuljin alueen ohi lähes viikoittain ja koin asukkaista tyhjentyneet rakennukset hetkellisesti jopa hiukan aavemaisina. Postauksessa olenkin kirjoittanut, miten on ollut jännä fiilis seistä tyhjiksi jääneiden talojen luona. Vielä joulun alla kun ikkunoissa paloivat jouluvalot ja talot olivat täynnä elämää. Eivätkä ne kaukaa niin pahoilta näyttäneet, ehkä vähän kuluneilta ja elämän saatossa kolhuja saaneilta. Ne pystyivät kuitenkin tarjoamaan sadoille ihmisille lämpöä, turvaa ja suojaa, oman kodin. Olivat tarjonneet jo yli 40 vuoden ajan. Mutta tänään kun seisoin talojen luona, tuntui kuin niiden henki olisi kadonnut ja jäljelle olisi jääneet vain pelkät kuoret. Mutta niinhän se on. Kun me ihmiset täytämme rakennukset, ne täyttyvät samalla elämästä, sen iloista ja suruista, muistoista ja haaveista, koko elämän tapahtumien kirjosta. Ja tämä elämäkirjo on se, mikä tuo kauneutta rumuuteenkin, peittää alleen asioiden todellisen laidan, näidenkin talojen haurauden. Elämän hiivuttua pois, menneiden vuosikymmenien jättämät jäljet näkyivät selkeämmin. Näiden talojen seiniin oli haluttu jättää vielä viimeiset jäljet grafittien muodossa.

Ja nyt kahden viimeisen vuoden aikana, alue on kokenut melkoisen muodonmuutoksen ja tilalle on rakennettu melko viihtyisän oloinen asuinalue. Sisäpiha viheriöineen ja istutuksineen tekee pihasta vehreän ja viihtyisän sekä julkisivumateriaalina käytetty puu tuo rakennusten yleisilmeeseen lämpöä ja kodikkuutta. Puuta olisi mielestäni voinut käyttää enemmän myös muualla julkisivuissa pehmentämään rakennusten yleisilmettä. Nyt sisäpihaa lukuunottamatta, julkisivut ovat valitettavasti jääneet mielestäni melko kalsean ja kovan näköisiksi. Mutta ei voi mitään. Kaiken kaikkiaan alueen muutos on ollut kuitenkin erittäin positiivinen ja onnistunut. Ja saa nähdä millaisia elämänkirjoja nämä rakennukset tulevat tulevina vuosikymmeninä pitämään sisällään. Se on kuitenkin varmaa, että ne tulevat tarjoamaan tuhansille uusille asukkailleen lämpöä, turvaa ja suojaa, oman kodin.

Sipoonkorpi

Sunnuntaina kävimme Sipoonkorven kansallispuistossa kävelemässä ja täytyy kyllä todeta, että Suomen luonto ja metsät ovat vaan tosi makeita ja kauniita paikkoja. Tämäkin paikka sijaitsee vain alle puolen tunnin ajomatkan päässä Helsingin keskustasta. Tämä Sotungin Kalkkiruukinpolku(4,8km), minkä me kävelimme, kiertää Vantaan Sotungin pelto- ja metsämaisemissa, perinteisellä kalkkikaivos -ja maatalousalueella. Täytyy sanoa, että vaikka paikka oli todella kaunis niin polku oli paikoitellen todella haastavaa maaston korkeuserojen vuoksi, minkä takia en lähtisi sitä heti suosittelemaan vähänkään liikuntarajoitteisemmalle henkilölle. Lisäksi osasta polkua puuttui portaita ja kulkuväylät eivät aina olleet parhaat mahdolliset. Mutta onneksi tätä Kalkkiruukinpolkua ollaankin paraikaan kunnostamassa(portaita korjataan, siltoja rakennetaan ja merkintöjä parannetaan) seuraavat pari vuotta. 

Kuvat: Pete Pelkonen

Aamulenkillä kuvattua

Lähdimme mieheni kanssa aamulenkille Helsingin keskustaan eli noin 20 minuutin ajomatkan päähän kotoamme. Kurvasimme Tokoinrantaan, josta jatkoimme matkaa kävellen Töölölahden rantaan ja Hesperian puiston kautta Esplanadin puistoon, mikä oli ravintolapäivän jälkeisten tunnelmien jälkeen melko masentavassa kunnossa roskineen kaikkineen. Ravintolapäivä YES, roskat NO. Pidetään paikat kunnossa niin happeningejä voi järjestää jatkossakin niin että kaikki ovat tyytyväisiä. Kauppatorilla katselin kaihoisasti merelle ja toivoin pääseväni taas pian reissun päälle. Ehkä Berliiniin tai johonkin ihan muuhun. Ennen mukuloita tuli reissattua ulkomailla parikin kertaa vuodessa, joskus useammin mutta tahti on hiljentynyt perheen kasvaessa. Kauppatorilta matkamme jatkui Pohjoisrantaan, missä on toinen toistaan upeampia purjelaivoja ja vähän pienempiä paatteja, kuten kuvassa esiintyvä Päivänsäde, mikä nimestä päätellen on kuitenkin omistajalleen hyvin rakas ja tärkeä. Tästä jatkoimme matkaa Hakaniemeen ja Pitkänsillan kautta takaisin Tokoinrantaan ja cafe Pirittaan kahville. Lämpimän kahvikupposen äärellä oli mukava fiilistellä kaunista Helsinkiä, ihanaa aviomiestä ja perhettä ja tulevia yhteisiä matkoja ulkomaille.