Olipa tänään kaunis ja aurinkoinen talvipäivä. Päivää oli kiva fiilistellä kun mukuloilla ja itsellä alkoi koko viikon kestävä hiihtoloma. Tänä vuonna olemme ihan vain kotona mutta joka päivä tulee varmaan tehtyä jotain pientä fiiliksen mukaan. Tänään aamupäivällä kävimme lasten kanssa luistelemassa ja syömässä kiinalaisessa ravintolassa ja kun pääsimme kotiin oli ihan pakko hypätä fillarin selkään ja ajaa kuvissa näkyvän purkutuomion saaneiden talojen luo. Ajamme usein talojen ohi kun käymme kaupassa ja olen halunnut jo jonkin aikaa päästä kuvaamaan niitä ennen kuin ne puretaan. Kuten kuvista näkyy, talot ovat todella huonossa kunnossa. Ei ihme, että Helsingin kaupunki ei ole lähtenyt peruskorjaamaan taloja vaan laittaa ne matalaksi ja rakentaa tilalle kokonaan jotain ihan uutta.
Oli jännä fiilis seistä tyhjäksi jääneiden talojen luona. Vielä joulun alla ikkunoissa paloivat jouluvalot ja talot olivat täynnä elämää. Eivätkä ne kaukaa niin pahalta näyttäneet, ehkä vähän kuluneilta ja elämän saatossa kolhuja saaneilta. Ne pystyivät kuitenkin tarjoamaan sadoille ihmisille lämpöä, turvaa ja suojaa, oman kodin. Olivat tarjonneet jo yli 40 vuoden ajan. Mutta tänään kun seisoin talojen luona tuntui kuin niiden henki olisi kadonnut ja jäljelle olivat jääneet vain pelkät kuoret. Mutta niinhän se on. Kun me ihmiset täytämme rakennukset, ne täyttyvät samalla elämästä sen iloista ja suruista, muistoista ja haaveista, koko elämän tapahtumien kirjosta. Ja tämä elämänkirjo on se mikä tuo kauneutta rumuuteenkin, peittää alleen asioiden todellisen laidan, näidenkin talojen haurauden. Elämän hiivuttua pois, menneiden vuosikymmenien jättämät jäljet näkyivät selkeämmin. Näiden talojen seiniin oli haluttu jättää vielä viimeiset jäljet, graffittien muodossa.
